Mietiskelin kauan että pitäisi aloittaa blogi, mutta en koskaan saanut sitä aikaiseksi. Nyt sitten viimein otin itseäni niskasta oikein kunnolla kiinni ja päätin aloittaa! Pelkään vain että tämä innostus kestää pari päivää ja sitten en enää muistakaan kirjottaa, ihan niin kuin kävi kaikille lapsuuteni päiväkirjojen aloituksille.Toisaalta täytyy myöntää että tänne kirjoittaminen sujuu nopeammin kuin pieneen päiväkirjaan, joten voi olla että jään tähän jopa koukkuun.
Halusin ruveta kirjottamaan lähinnä sen takia, että voisin purkaa kaikkia sisälläni ristiin rastiin meneviä ajatuksia. Välillä haluaisin kertoa pahasta olosta, mutta myös että osaisin huomata sen milloin asiat on hyvin. Odotan myös niitä hetkiä kun luen näitä sanoja uudestaan ja huomaan kuinka paljon kaikki on muuttunut, toivottavasti parempaan suuntaan. Välillä tuntuu että asioista olisi helpompi puhua, mutta jos ensin kirjoittaa murheet näkyviin ja sitten lukee niitä kuin ne olisivat jonkun muun tekstiä, enää ei ehkä tunnukaan niin pahalta. Jonkinlaista muutoksen etsintää tai vapaaehtoista terapiaahan tämä taitaa olla, mutta sitä juuri tällä hetkellä tarvitsenkin.
Elämässäni ei ole isoja murheita, mutta olen lähinnä itse hukassa. Jotenkin tuntuu että en enää tiedä kuka olen tai kuka haluan olla. Nyky-minäni on aivan äärilaidassa siitä minästä, jonka kuvittelin minusta tulevan. Ennen kuvittelin että isona minusta tulee täydellinen, sellainen joka osaa järjestellä asiansa ja jolla ei koskaan ole huolia. Nykyään olen oppinut ymmärtämään että kukaan ei ole täydellinen, mutta osa minusta haluaa silti tavoitella täydellisyyttä. Ja aina kun huomaan että en saavutakaan sitä, lannistun. Jollain lailla lamaannun sisäisesti ja en välitä hetkeen enää mistään. Mutta onneksi tämän pienen perfektionistin sisällä asuu myös ikuinen optimisti joka jaksaa sankarillisesti ilmaantua pettymysten jälkeen.
Olen huomannut että kamppailen jatkuvasti sisäisen optimistini ja perfektionistini välillä, sillä koska en voi saavuttaa "onnellista täydellisyyttä" tai "täydellistä onnellisuutta", on minun valittava niistä vain toinen. Molemmilla on sekä hyvät että huonot puolensa, mutta haluan mieluummin olla onnellinen kuin täydellinen. Vai haluanko? Niinpä niin, tätä asiaa pohdiskelen aina. Juuri sitä, että kuinka paljon annan pinnallisten asioiden hallita elämääni.
Onneksi kevät tekee tuloaan ja aurinko on ruvennut näyttäytymään yhä enemmän. Aina kun näen häivähdyksenkin auringosta se on minulle kuin valoa tunnelin päässä, kirjaimellisesti. Samalla kun koen itseni pettyneeksi täydellisyydettömyydestäni, koen itseni myös hurjan onnelliseksi koska iloitsen niinkin pienistä asioista kuin auringonpaisteesta ja pilvettömästä taivaasta.
Ehkäpä optimistilla on sittenkin mahdollisuus perfektionistin kukistamiseen, kevään pienellä avustuksella. Tästä on hyvä julistaa vallankumous käyntiin! :)
Kommentit